Rippimekon jatkoaika

Valmis mekko on sammalenvihreä.

Vaatteista on tullut yhä enemmän kertakäyttötavaraa. Se ei ole ihme. Halpaketjut kauppaavat vaatteita edullisesti, ja usein saumat ratkeilevat ja vaate nyppyyntyy jo ensimmäisen pesun jälkeen. Olen aloittanut kamppailun tätä vastaan. Lumppu ja sauma kerrallaan.

Kun ompelet repeävät, kursin ne kasaan. Kun kuultava farkkukangas vihdoin "avaa verhot" kokonaan, paikkaan housut. Kun kyllästyn vaatteeseen, mietin, miten muokkaisin siitä kivan. Tämä viimeksi mainittu on ehkä se suurin ongelma. Kuinka muokata vanhoista vaatteista "uusia"? 

Rippimekon helma kaipaa saksia.

Valitsin kamppailun ensimmäiseksi vastustajaksi rippimekon! Tuo vaaleansininen ja pikkukukallinen kammotus on ovelasti harhautellut kirpputorille lähteviä kuormia jo parikymmentä vuotta. Se on kulkenut mukanani kymmenessä muutossa, mutta en ole pukenut sitä päälleni kesän 1996 jälkeen. Vastustajan pahimmat ominaisuudet ovat nilkoissa hulmuava helma ja överihempeä vaaleansininen väri. Kohdistin siis hyökkäykseni suoraan niihin. Kaboom! Bang!

Rippimekon muodonmuutokseen tarvitaan napillinen oliivinvihreää Dylon-kangasväriä, joka peittää vaaleansinisen värin. Kangasväri liuotetaan ensin pieneen määrään kiehuvaa vettä. Sen jälkeen väriliuos sekoitetaan sankossa isompaan vesimäärään.

Kangasväri sekoitetaan kuumaan veteen pikkukattilassa.

Upotin rippimekon väriveteen, sekoitin välillä ja annoin värjäytyä sankossa tunnin ajan. 

Sen jälkeen huuhtelin mekkoa hetken juoksevalla vedellä, puristin ylimääräiset vedet pois ja ripustin kuivumaan. 

Kun mekko oli kuiva, lyhensin helman ompelukoneella polvipituiseksi.

Väriliemeä kannattaa hämmentää välillä, että kangas värjääntyy tasaisesti.

Käsittelyn jälkeen vaate näytti siltä, että sen voisi taas pukea päälleen. Eikä siitä enää tule mieleen rippikesä 1996, finnipeitepuikot, kolmiraitaverkkarit ja radiosta päällenauhoitetut C-kasetit.

Kohti joulua

Tip, tap. Sanomalehti ja pukkikiiltokuvat koristavat joulukortteja.

Joulukuu alkoi hyhmäisessä hämärässä. Onneksi räntäsateen voi teljetä ulos, panna glögipannun tulille ja kohdistaa ajatukset jouluun. Minun jouluni alkaa korttien askartelusta ja maustehyllyn perkaamisesta. 

Jäikö viime vuodesta neilikkaa ja kanelitankoja? Entä pitääkö ostaa kartonkia ja kimalleliimaa? 

Joulukuun ensimmäisellä viikolla postitin joulukortteja ja näpersin sanomalehdestä ja sammalesta metsäisen kranssin. Tyhjensin myös jääkaappia ja tein keitin sukulaisilta syksyllä saaduista maa-artisokista sopan. Tästä on hyvä jatkaa.

Muhkuraisten sokkien kuoriminen riipii hermoja, mutta maku palkitsee.

Pehmeä sokkasoppa

maa-artisokkia

1 iso peruna

1 sipuli

2 valkosipulin kynttä

öljyä paistamiseen

vettä

1 kasvisliemikuutio

2 dl kaurakermaa

Kuori ja paloittele artisokat, perunat ja sipuli. Pilko sipuli ja kuori valkosipuli. Kuullota ensin kattilassa öljyssä valkosipulia ja sipulia, lisää joukkoon peruna ja artisokat. Pyörittele hetki öljyssä. Murenna kattilaan kasvisliemikuutio. Kaada päälle vettä niin, että juurekset nippa nappa peittyvät. Anna kiehua pehmeiksi ja soseuta sauvasekoittimella. Lisää samalla sopan sekaan kaurakerma.

Artisokka irti!

Sammalkranssin ainekset löytyivät metsästä ja paperinkeräyspussista.

Hamsterin omenasipsit

Rapsakat omenasipsit maistuvat talvella hamstereille.

Syksyllä keittiössä tuoksuvat sienten ryöppäysvesi, omenankuoret ja höyryävä mehumaija. Säilömisestä tulee aina puuhakas olo ja hyvä mieli. Sen tiesi myös kirjailija Veikko Huovinen, joka kirjassaan Hamsterit kiteyttää kesän sadon hilloamisen, pakastamisen ja kuivattamisen perimmäisen ajatuksen.

"Elämä ei ole toivotonta, kun ihmisellä on hyvät talvivarastot! Ajattele, tuuli vonkuu, puunoksa lyö ikkunaan ja kinokset peittävät melkein koko talon. Mutta, sanon vakaumuksella, kellarisi ja aittasi ovat täynnä, halkopinot nousevat jylhästi takapihalla ja vahvan villapuseron pystykaulus sanalla sanoen nostaa leukasi pystyyn. Hoi, vihellät myrskyille, naurat uhmaavasti pakkaselle. "

(Veikko Huovinen: Hamsterit, 1957.)

Tänä syksynä olen hamstrannut pakastimeen tatteja, kanttarelleja, lampaankääpiä, mustikoita, punaisia ja mustia viinimarjoja, marjamehuja, lehtikaalia sekä mansikoita. Eilen nostimme keittiönpöydälle kuivurin, kun saimme vanhemmiltani kaksi isoa kassillista omenoita. Koska omenahyvettä ei pysty syömään yhtä vuoallista enempää, päätin tehdä ompuista sipsejä.

Sipsien kuivaaminen on hidasta puuhaa, joten siihen kannattaa varata yksi kokonainen päivä. Poista omenoista siemenkodat omenaporalla tai veitsellä. Veistä sen jälkeen juustohöylällä niistä ohuita siivuja kuivurin ritilöille ja napsauta kuivuri hurisemaan. Lopputulos on tosi herkku. 

Sipsien kuivaamiseen kannattaa varata kokonainen päivä.

Kerrostaloasujina meillä ei ole omaa pihaa eikä omenapuita. Se ei kuitenkaan estä sadon korjaamista ja säilömistä. Varsinkin omenoita voi syksyisin saada helpostikin, kun vaan rohkenee etsiä ja kysyä. Helsingin Sanomien uutisen mukaan monelle omakotitalossa asujalle runsas omenasato voi olla taakka, josta halutaan päästä eroon.

Tampereella omenoita voi kuuluttaa ainakin Facebookin Omenapörssissä. Omenapuita ja marjapensaita, joista saa vapaasti kerätä, on merkitty myös kaupungin satokarttaan. Omenoita kannattaa kysellä myös ystäviltä ja sukulaisilta, jotka asuvat omakotitaloissa. Miksei ihan vierailtakin. Sen verran hyviä säilykkeitä niistä syntyy talvivarastoon.

Polttareissa yrttitilalla

Opiskelukaverini meni kesällä naimisiin pienimuotoisesti perhepiirissä. Halusimme pitää hänelle jälkikäteen polttarit tai eräänlaisen "naisten illan". En osallistunut ohjelman suunnitteluun paljoakaan, mutta kokonaisuudesta tuli lopulta varsin mieluinen.

Vietimme yhden yön Hämeenkyrössä Frantsilan yrttitilalla, jossa pääsimme kokeilemaan tilan luomuyrteistä valmistettuja kosmetiikkatuotteita, syömään maukasta kasvisruokaa ja nukkumaan kunnolliset yöunet. Pienen lapsen äiti arvostaa kaikkia näitä asioita. Toki myös kaljanhuuruinen konttaaminen hassuissa asuissa voi olla hauskaa, mutta ei tässä elämäntilanteessa. Ei kiitos.

Päivän aluksi kokoonnuimme Hämeenkyröön Frantsilan Kehäkukka -ravintolaan. Kasvisravintola on perustettu vanhaan talonpoikaistyyliseen koulurakennukseen. Ravintolasta saa joka päivä lounasta, mutta vegaaniruokavaliosta kannattaa ilmoittaa etukäteen.

Polttaripäivänä seisovassa pöydässä oli tarjolla linssilanttumuhennosta ja kidneypapu-omenasalaattia. Keittiöstä sain lautaselleni lisäksi kermaista parsamakaroni-muhennosta ja vegaanista porkkanalaatikkoa. Ruokajuomana oli raikasta herukanlehdistä valmistettua Louhisaaren juomaa. Jälkiruoaksi sain marjakiisseliä ja kauravaniljakastiketta. Huomasin, että kahvilasta olisi saanut myös soijamaitopohjaisia smoothieita. Kupu oli kuitenkin siinä vaiheessa niin pullollaan, että olisi ollut hulluutta tilata sellainen. Teki kyllä mieli.

Kehäkukan vegaaniannos oli kookas ja maukas.

Kasvisravintola Kehäkukasta saa joka päivä lounasta.

Ruokailun jälkeen ajoimme Frantsilan luomuyrttitilalle, jossa polttarisankari pääsi kasvohoitoon. Sillä aikaa me muut purimme tavaramme ja majoittauduimme vanhaan piharakennukseen. 

Majoituskansiosta kävi ilmi, että Kyröspohjan kansallismaisemissa sijaitseva sukutila siirtyi nykyisille omistajilleen Virpi Raipala-Cormierille ja hänen miehelleen James Cormierille 1980-luvun alussa. Omistajat ovat agronomeja, jotka haluavat edistää yrttitietoutta ja terveitä elämäntapoja. Pariskunta on kehittänyt noin 250 erilaista yrttituotetta, kuten yrttiteelaatuja, mausteseoksia ja kylpy- ja ihonhoitotuotteita, joista useita mekin pääsimme kokeilemaan vierailun aikana. Yöpymisympäristö oli aika romanttinen, vanhoine kaakeliuuneineen ja koristeellisine kampauspöytineen. Kerrossängyissä oli ruusulakanat ja jopa vesikannuihin oli ujutettu ruusunlehtiä!

Päivällisellä tarjottiin yrttistä linssikeittoa ja ruusunlehtisalaattia.

Iltaruokana oli luomuyrteillä maustettua linssikeittoa ja öljyistä salaattia, jossa oli aurinkokuivattua tomaattia ja tietenkin - ruusunlehtiä. Olimme saaneet tuoda omat viinit illallispöytään, joten soppaa ryyditti kellarinkylmä riesling. Salaattia aion kokeilla kotonakin. 

Yöpymispaikan kuistilta voi katsella vehreää pihapiiriä.

Ohje voisi mennä jotenkin näin:

Puolikas varhaiskaali raastettuna

Puolikas purkki aurinkokuivattuja tomaatteja

1/2 desilitraa oliiviöljyä

2 ruokalusikkaa omenaviinietikkaa

kurttulehtiruusun terälehtiä

Illalla pääsimme kaikki yhdessä yrttisaunaan. Suihkuhuoneeseen ja pukutiloihin oli jätetty Frantsilan tuotteita, joita saimme testailla saunomisen aikana. Oli kylpyöljyjä, löylytippoja, nokkosshampoota ja ruususuihkugeeliä. Pukuhuoneessa oli erilaisia hoitavia voiteita, joilla sai rasvata ihoa kylpemisen jälkeen. Iho, hiukset ja olo tuntuivat hoitojen jälkeen pehmeiltä. Pää putosi ruusulakanoihin jo pian puolen yön jälkeen. Zzz.

Frantsilan tuotteet ovat luonnonkosmetiikkaa.

Kun palasin polttareista kotiin, kaivoin esiin yrteistä ja niiden käytöstä kertovat kirjani. Miksei kotonakin voisi hyödyntää enemmän yrttejä ja luonnonkasveja ruokien maustamisessa ja kauneudenhoidossa. Mari Kiistalan graduun pohjautuvassa kirjaan Ruusuvettä ja koivunlehtiä (Nemo, 2004) on koottu vanhan ajan kauneudenhoitoreseptejä, joiden raaka-aineet löytyvät lähiluonnosta tai ruokakaapista. Kirjan ohjeesta voisi soveltaa kesäisen jalkakylvyn.

Vadillinen lämmintä vettä

2 ruokalusikkaa ruokasoodaa

3 ruokalusikkaa oliiviöljyä

2 teelusikkaa omenaviinietikkaa

rosmariinia

puna-apiloita

Melkein samoista aineksista syntyy myös hiuksille yrttinen ravinnehuuhtelu.

1/2 desilitraa puna-apilaa

1/2 desilitraa nokkosta

1/2 desilitraa rosmariinia

1/2 litraa kiehuvaa vettä

(1 ruokalusikka omenaviinietikkaa)

Hauduta yrttejä kuumassa vedessä puolisen tuntia. Siivilöi ja käytä hiusten viimeisenä, ravitsevana huuhteluna pesun yhteydessä.

Rosmariini puhdistaa kaikentyyppisiä ihoja, tuoksuu virkistävältä ja heleyttää väsynyttä ihoa.

Puna-apila pehmentää ja supistaa ihohuokosia.

Nokkonen rauhoittaa ja puhdistaa normaalia sekä rasvaista ihoa ja kiihdyttää päänahan verenkiertoa. Se estää hilseen muodostumista ja vähentää rasvoittuvuutta. Nokkonen vahvistaa tumman ja punaisen tukan omaa väriä.

Otin polttareissa kuvia iPhonella, joten kuvien laatu ei ole kummoinen. Toivottavasti näistä saa kuitenkin vähän käsitystä siitä, millaisesta paikasta on kyse.

Muistipeli pilttipurkkien kansista

Aurinkoinen muistipeli on sadepäivän ilo.

Naps. Tämä on ääni, joka on tullut meidänkin taloudessamme tutuksi ruoka-aikaan. Ei, se ei ole hellan levy eikä vedenkeitin. Se on pilttipurkki. Ajatuksena tietenkin oli keitellä ja muussata taaperollemme joka aterialle ravitsevia lähiluomusoseita, mutta ajatukseksi se on jäänytkin. Sen vuoksi kierrätyspisteessämme kilisee joka viikko lasitavaraa useammankin aaltomaljakon tarpeiksi.

Olen joskus askarrellut pilttipurnukoista tuikkulyhtyjä, mutta tällä hetkellä meillä ei ole akuuttia tarvetta kymmenille tuikkulyhdyille. Kannamme siis purkit kierrätykseen. Pyöreistä peltikansista sen sijaan päätin vaikka väkisin askarrella jotakin. 

En haluaisi edes laskea, kuinka paljon kansia kertyy vuodessa.

Muistuipa siitä sitten mieleen idea, jonka näin hiljattain Papiljottilehmä ja haalarihai -askartelukirjassa. Aurinkoinen muistipeli syntyi muutaman sadepäivän aikana. 

Keräsin, pesin ja kuivasin parillisen määrän kansia. Sen jälkeen maalasin kannet peittävällä ja nopeasti kuivuvalla sinkkivalkoisella akryylimaalilla. Maalasin valkoisen päälle vielä pari kadmiumkeltaista kerrosta. 

Kun kannet olivat kuivuneet, kaivoin esiin vanhoja Kotoliving-lehtiä. Jokaisessa lehdessä on kauniita kuviopintoja, jotka sopivat hyvin paperiaskarteluun. Leikkasin lehdestä ja vanhoista lahjapapereista kuvapareja muistipeliin. 

Kuvaparit on leikattu Kotoliving-lehdistä ja lahjapapereista.

Lopputulos on vähän kotikutoisen näköinen, mutta ihan kiva. Sitten vaan pelaamaan!

Sinkkivalkoinen on hyvä peittomaali.

Puolimatkan kievarissa

Tästä tulee vielä hieno. Ajatus tykyttää päässä, kun korkkaan ties monennenko kerän ja luon puikoille aloitussilmukat. Neulon värikkäitä tilkkuja, joista tulee jonakin päivänä valtava parivuoteen peitto. Odotan malttamattomana, että tämä käsitöideni Iisakin kirkko valmistuu ja saan pötkähtää sen päälle päiväunille. 

Tilkkupeiton jokainen pala on erivärinen.

Aloitin tilkkujen kutomisen junamatkoilla, kun olin raskaana. Välillä lepuutin kudetta ja puikkoja mahan päällä ja sitten taas jatkoin. Kudoin kahviloissa, odotustiloissa ja busseissa. Kudoin väsyneenä, innostuneena ja hormonihuuruisena. 

Vauvavuoden askareeksi simppeli tilkkupeitto sopiikin täydellisesti. Yöheräämisten ja imetyksen pehmentämä pää pystyy vielä käsittämään mallin, jossa neulotaan pelkkää oikeaa neuletta. Työtä ei tarvitse vahdata koko ajan, vaan katseen voi kohdistaa välillä myös sanomalehteen tai kirjahyllyyn kiivenneeseen taaperoon. 

Hämmästys oli suuri, kun huomasin viikonloppuna työn etenemisen. Tilkkuja on nyt yhteensä seitsemäntoista, ja valmiiseen työhön tarvitaan vain puolet lisää. Tavoite ei ole enää toivottoman kaukana! Laitan lisää valokuvia, kun pääsen ompelemaan palasia yhteen.

Sitruunakuorintaa käsille

Sitruunainen kuorintavoide pehmentää käsien ihoa.

Juuri mikään ei ole ankeampaa kuin asiointi kebab-ravintoloiden loisteputkivalaistuissa ja kuluneissa vessoissa, joista ei usein löydy edes käsisaippuaa. Kaakelit ovat tahmeat. Vessapaperista saa olla onnellinen. Onneksi on olemassa myös toisenlaisia toiletteja.

Japanissa ravintoloiden vessoihin oli satsattu. Oli antiikin tyyliä jäljitteleviä patsaita, viherkasveja ja pulppuileva vesiputous, joka toimitti käsipesualtaan virkaa. Oli pajukoriin käärittyjä lämpöisiä käsipyyhkeitä sekä mintulta ja sitruunalta tuoksuvia käsisaippuoita. Oikein harmitti, etten hoksannut heti matkan alussa ryhtyä valokuvaamaan näkemiäni toiletteja. Niin upeita useat olivat. 

Satsaus käsisaippuaan tai vessan koristeluun saattaa tuntua ravintoloitsijasta turhalta. Syömäänhän ravintolaan tullaan eikä pissaamaan. Mutta varsinkin useamman ruokalajin illallisella, asiakkaat väistämättä piipahtavat myös vessassa. Valtaosa ruokailijoista ei odota vessalta mitään sen suurempaa kuin siisteyttä, vessapaperia ja saippuaa. Siksi vessa olisi helppo paikka yllättää, antaa odotuksia enemmän. Viihtyisä vessa jää mieleen. Ravintola jää mieleen.

Kaipasin kotivessaammekin pientä ylellisyyttä ja sekoitin sokereista, öljyistä ja sitruunankuoresta tuoksuvan käsien kuorintavoiteen. Voidetta hierotaan käsiin ja pestään pois vedellä. Oliiviöljy, sitruuna ja karkea demerarasokeri tekevät käsien ihon mukavan pehmeäksi. 

Lähes kaikki tarvittavat ainesosat löytyvät ruokakaupasta.

Sitruunakuorintavoide

2,5 dl demerarasokeria

0,5 dl sokeria

raastettua sitruunankuorta

30 tippaa eteeristä appelsiiniöljyä

1 dl oliiviöljyä

1 rkl glyserolia

Sokereista ja öljyistä syntyy rouhea voidemassa.

Appelsiiniöljyä myydään luontaistuotekaupoissa ja säilöntäaine glyserolia apteekeissa. Muut voiteen ainesosat löytyvät ruokakaupoista.

Värejä ilman ääriviivoja

Opettaja kantoi luokan eteen varastosta opetustaulun, jossa oli kuva Porvoon kirkonmäestä. Kuvan alareunassa oli rivi punaisia makasiineja. Ylhäällä mäellä komeili paanukattoinen kirkko, joka tulisi parin vuosikymmenen kuluttua tuhoutumaan tulipalossa. Meillä kolmasluokkalaisilla ei tosin ollut siitä vielä aavistustakaan.

Meidän tehtävämme oli piirustaa lyijykynillä taulun mallista historiallinen kirkonmäki rakennuksineen ja sen jälkeen maalata se vesiväreillä. Huokasimme parhaan ystäväni kanssa syvään. Vesiväreillä, nehän pilaavat koko työn. Eikö opettaja tajua, että vesivärit leviävät niin, että lopulta paperilla on vain ruskeaa epämääräistä suttua? 

Ja kuinkas sitten kävikään. Edes koulun imukykyiset käsipyyhepaperit eivät estäneet täystuhoa, kun makasiineista tuli yhtä ääriviivatonta punaruskeaa viivaa. Jostain syystä juuri siihen opettaja oli tyytyväinen.

Vuosia myöhemmin seison keskellä näyttelysalia ja tuijotan valtavaa oranssia ja punaista väripintaa. Värit sulautuvat taustaansa, mutta samalla kohoavat irti siitä. Tältä voisi näyttää se palava Porvoon kirkonmäki, kun liekit vähitellen nielevät kirkkorakennuksen ääriviivat ja jäljellä on vain polttavaa keltaista, oranssia ja punaista. Latvialaissyntyisen Mark Rothkon (alk. Rothkowitz) teosta on pakko pysähtyä katsomaan. Se on ihmeen rauhoittava. Jälkeenpäin luin, että Rothko kuvasi maalaamistaan uskonnolliseksi kokemukseksi, jonka hän toivoi välittyvän myös katsojille. Välittyi.

 

Akryylivärit kuivuvat nopeasti.

Olohuoneemme seinällä on ollut kauan tyhjä kohta, johon olen haikaillut sopivaa taulua. Päätinkin nyt Rothkosta ja liukuvista väreistä inspiroituneena maalata seinälle oman värikokeilun. Työ valmistui lapsen päiväunien aikana, eli vähän ripsakammin kuin oikeilla taiteilijoilla.

Paljastettakoon sekin, etten raaskinut ostaa uutta paksua sivellintä työtä varten vaan käytin maalaamisessa vanhaa puuterihuiskua. Hyvin ajoi asiansa. Väreiksi valitsin nopeasti kuivuvat ja kauniisti leviävät akryylivärit. Mitähän kolmasluokkalainen sanoisi lopputuloksesta?

Valmis työ sai valkoiset kehykset.

Marimekon salaattivadissa näkyy vesivärin pehmeä jälki.

Kuuskajaskari-kangas kuuluu Marimekon Sääpäiväkirja-sarjaan.

Suunnittelija Aino-Maija Metsola on oivaltanut leviävien värien kauneuden.

Kurkistus rakennustyömaalle

Kolahtelevat paljut, leukojaan rouskutteleva betonimylly ja työmiesten karkea kieli tempaisevat lukijan keskelle rakennustyömaan kuhinaa Kalle Päätalon esikoisromaanissa Ihmisiä telineillä. Kirjassa seurataan Mammonalinnaksi kutsutun liikerakennuksen nousua montusta harjakorkeuteen. Rinnakkaistarinana kulkee päähenkilö rakennusmestari Mauno Joensivun umpikujaan ajautunut rakkauselämä ja sen sotkujen selvittely.

Kalle Päätalo tunnetaan parhaiten Koillismaa- ja Iijoki-sarjoistaan.

Heti kirjan alussa voi huomata, että päähenkilön edesottamuksissa on jotain tuttua. Nuori poika elää karua elämää puusavotoilla, kouluttautuu ja pääsee kovalla työllä etenemään rakennusmestariksi. Ensimmäinen avioliitto päättyy avioeroon naissotkujen vuoksi. Kertooko Päätalo itsestään vai fiktiivisestä päähenkilöstä Mauno Joensivusta? Ehkä kirjailija on ottanut varsin tosissaan klassisen ohjeen: "Kirjoita vain siitä, minkä tunnet". Olipa miten oli, ainakin lukija voi nauttia todentuntuisesta rakennustyömaan ja sen ihmisten kuvauksesta. Sen Päätalo hallitsee.

Työmaalle vyörytetään välillä vähän liikaakin karikatyyrimäisiä hahmoja. Joukosta löytyvät tietenkin änkyrä luottamusmies, rivosuinen repsikka ja juoppo sekatyömies. Henkilöt eivät päähenkilöä lukuunottamatta kehity, vaikka työmaan persoonien kuvaus pinnallisesti onkin varsin osuvaa. Humanistinainen iloitsee, kun oppii uutta termistöä. Ensimmäisen päätaloni jälkeen tiedän, mitä uralankut, kattotuolit ja sokkelin anturat ovat. Melkein tässä voisi rakentaa talon.

Ihmisiä telineillä on mielenkiintoinen ajankuva Suomen jälleenrakennusajan työelämästä. Työmiehet painoivat kuusipäiväistä työviikkoa, palkat maksettiin suoraan käteen tilipäivänä, eikä irtisanomisaikaa ollut. Työntekijät yrittivät hilata palkkaansa suuremmaksi istumalakoilla.

Kirjan rakennuksella työskentelee nyt jo kadonneita ammattiryhmiä, kuten tiilenkantajia ja laastinsekoittajia. Töitä tultiin kysymään suoraan työmailta, ja niitä löytyi helposti. Jos homma ei sujunut, työnantaja antoi kenkää. Yksinkertaista. 1950-luvun Suomessa ei tarvinnut viilata työhakemuksia tai osallistua TE-toimiston "Näin brändäät itsesi sosiaalisessa mediassa"-kurssille. Toisaalta työsuhdeturva oli olematon. Kirja saa pohtimaan myös, kuinka paljon koneellistuminen on muuttanut työelämää, rakennustyömailla ja muuallakin.

Eräät tuttavani ovat täysin hurahtaneet Päätalon tuotantoon. Iijoki-kirjojen paksut niskat ovat aika luotaantyöntäviä, mutta ehkä tämän verryttelyn jälkeen rohkenen tarttua niihinkin.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. (1958) Gummerus.

Kuva: Wikimedia commons/ Eero Marttisen kirja: Mestarin eväät - Kalle Päätalon taival kuvin ja sanoin (1994), s. 135

Tassutteluvillasukat

Välttelin pitkään villasukkien neulomista, koska kuvittelin kantapään neulomisen vaativan jotain syvempää viisautta. Samalla kuitenkin fiilistelin kirjastossa salaa sukkakirjojen ihania malleja, kirjoneulesukkia ja palmikkovarsia. Lopulta keräsin sisuni ja päätin, että saatana. Nyt kyllä neulon yhdet sukat. Ei se voi niin vaikeaa olla.

Nörtti katsoo aina ensin apua netistä ja kappas, sieltä löytyi tämä perusteellinen opastusvideo kantapään neulomiseen. Apua sain myös silloisen työporukan neulekerhosta. Neuloimme porilaisessa Kirjakauppa-baarissa usein tyylikkäästi viinilasin, sipulirenkaiden ja maalaisranskalaisten äärellä. Sukkalankoihin saattoi jäädä rasvatahroja, mutta se oli hyvän tunnelman väärtiä. Puheenporinan lomassa sukat valmistuivat melkein itsestään.

Tassutteluvillasukat on kudottu Noro-langasta, jota hankin porilaisesta Lavikon lankakaupasta. Yksiin sukkiin kului kolme kerää lankaa. Vähemmälläkin olisi pärjännyt, jos olisi tinkinyt varsien pituudesta. Ehkä uskallan neuloa toisetkin.

Retroruokaa reseptikorteista

Kuka tunnistaa tämän laatikon? Puoliso oli auttamassa kaverinsa muutossa ja sai muuttotavaroista mukaansa originaalin 1970-luvun reseptikorttilaatikon. Ilahduin tuliaisesta kovasti, koska muistan samanlaisen lapsuudestani.

Äitini oli kerännyt laatikon täyteen Mestarikokki-reseptikortteja, joita plarasin pikkutyttönä innokkaasti keittiön pöydän ääressä. Kortit on jaettu punaisilla välilehtisillä osastoihin, joten tilanteeseen sopivan reseptin löytäminen on lähes yhtä helppoa kuin googlea käyttäisi. Lähes.

Korttien ruoilla on ajan henkeen sopivia nimiä, kuten "Nokkelan kokin salaatti", "Aurinkoinen anjovisleipä" tai "Maukas paistos tähteistä". Myös reseptien kuvaukset ovat näin 2000-luvun ruokahifistelyn ajasta katsottuna aika viihdyttäviä.

Kasvisruoka on tunnetusti laihdutusruokaa.

"Vihannesateria silloin tällöin on eduksi sekä kukkarolle että vartalolle."

Juhlatunnelma syntyy yllättävistä ruokalajeista.

"Miksemme voisi arkenakin luoda pöytään pientä juhlan tuulahdusta, ainakin silloin tällöin. Ehdotamme retiisikeittoa."

Esittelytekstien kirjoittaja myöntää välillä itsekin, että ideat ovat vähissä.

"Tämänkertainen ruokaohjeemme on hieman erikoisempi, paistamme greipin ja tarjoamme sen lämpimänä alkuruokana."

Entä tiedättehän italialaiset, nuo surkeat leipurit!

"Leivonnaiset eivät ole italialaisten vahvimpia puolia, mutta tämä rommikakku on sekä esittelyn että leipomisen arvoinen"

Kiitos tästäkin tiedosta.

"Kastanja on meillä Suomessa melko harvinainen ruoka-aines. Tosin maassamme kasvaa hevoskastanjaa, mutta sen hedelmiä ei voi syödä."

Että näin. Vakavasti ottaen reseptilaatikko on kiinnostava sukellus arkiruokailun historiaan. Reseptit kertovat, millaisia aterioita kotikeittiöissä on valmistettu 1970-luvulla.

Laatikot, padat, murekkeet ja erilaiset hyytelöt ja hyydykkeet ovat selvästi olleet suosittuja. Pakastimet yleistyivät 1970-luvulla ja helpottivat ruoanlaittajien arkea. Yksi reseptinipuista onkin nimeltään "Pakastajan leivonta- ja ruoka-ohjeita". Ensimmäisillä ulkomaanmatkoilla suomalaiset tutustuivat pizzaan, spaghettiin ja espanjalaiseen paellaan ja kokeilivat niitä myös kotona. Hedelmäosastolta ei vielä hamstrattu syöntikypsiä avokadoja pastatarpeiksi tai guacamoleen. Reseptikortit esittelevät "eksoottisen" avokadon hedelmänä, josta voi valmistaa esimerkiksi "raikasta keittoa". Hmm.

Kasvissyöjälle reseptilaatikon anti on varsin niukka. Vegaanisia reseptejä ei ole semminkään. Kasvisruoat ovat tomaattisia patoja tai keittoja, joihin on ujutettu kanalientä. Tai sitten juustolla kuorrutettuja kasviksia. Tai munakkaita hernemaissipaprikatäytteellä. Päätin tästä huolimatta testata muutamia reseptejä vegaanisiksi sovellettuina. Retroateriakokonaisuuteen kuului näin ollen huokeaa tofunakkipataa, sitruunajuomaa sekä puolukkapäärynöitä. 

Sitruunajuoma

(1 1/2 litraa)

4 kiinteää virheetöntä sitruunaa

2 tlk (n 25 g) sitruunahappoa

1 kg hienoa sokeria

1 litra vettä

Harjaa sitruunat lämpimässä vedessä. Kuori niistä perunankuorimella keltainen kuori, varo ettei valkoista osaa tule mukaan. 

Sekoita kuoret, sitruunahappo ja sokeri ruukussa. 

Kiehauta vesi ja kaada se seoksen päälle. Anna jäähtyä. 

Puolita sitruunat, purista mehu tarkoin pois pusertimella. Lisää mehu seokseen. Hämmennä hyvin. Anna juoman seistä seuraavaan päivään. Siivilöi se. 

Kaada juoma hyvin pestyihin kylmiin pulloihin, joissa on patentti- t. kierrekorkki. Säilytä pullot kylmässä ja pimeässä, kernaasti jääkaapissa.

Sitruunajuoma sopisi vodkan lantraukseen.

Arvio: Kyllä, juomaan tulee kilo sokeria. Kilo! Ajatusta on vaikea saada pois mielestä, ja ensimmäisellä kulauksella takahampaita vihlaisee. Koemaistajaksi saapunut ystäväni sen sijaan on innoissaan. Hänen mielestään sitruunajuoma olisi täydellistä lantrinkia vodkalle. 

Huokea tofunakkipata

1 tofunakkipaketti

2 suurta sipulia

4 suurta tomaattia

pussi pakasteherneitä

1/2 litraa kasvislientä

suolaa, pippuria, laakerinlehti

 

Kiehauta kasvisliemi ja kalttaa tomaatit kiehuvassa liemessä. Pane ne syrjään. Leikkaa sipuli isoiksi lohkoiksi ja laita ne pataan, pane sinne myös laakerinlehti, vähän suolaa ja ripota jokunen pippurinmarja joukkoon. Kaada kasvisliemi päälle. Pilko soijanakit ja heitä nekin pataan. Lisää pataan tomaatit ja herneet ja anna ruoan hautua padassa, kunnes kaikki aineet ovat kauttaaltaan lämmenneet.

Arvio: Tämä ruoka maistuu ihan menneisyydelle. Laakerinlehdet ja pippurit tuovat pataan karjalanpaistimaista tunnelmaa. Keitin kaveriksi perunoita ja viheltelin syödessäni patakakkosen tunnusmusiikkia.

Tofunakkipata valmistui puolessa tunnissa.

Puolukkapäärynät

200 grammaa puolukkahilloa

1 dl vettä

1 kanelitanko

4 kypsää päärynää

Pane puolukkahillo ja vesi paksupohjaiseen kattilaan, lisää kanelitanko. Kuori päärynät, puolita ne, poista siemenkodat ja pane päärynät kattilaan. Kiehauta hedelmät ja marjat. Anna päärynöiden sen jälkeen hiljaa poreilla hillossa noin 5 minuuttia, kunnes ne ovat pehmeät, mutta eivät soseisia. Ota kattila lämmöltä ja jätä päärynät siihen vielä 10 minuutiksi. Ota kanelitanko pois kattilasta. Kaada ruoka maljaan ja anna sen jäähtyä kokonaan, kernaasti jääkaapissa.

Arvio: Jälkiruokaa ei tarvitse syödä kuin muutama lusikallinen ja makeannälkä katoaa useaksi päiväksi. Puolukka tuo jälkkäriin mukavan happaman säväyksen. Plussaa myös siitä, että maustekaapissa mököttävälle kanelitangolle löytyy muutakin työtä kuin jouluisen sekahedelmäsopan maustaminen. 

Päärynäsydämiä voi tarjota vaikka ystävälle. <3

Pesukoneessa huovutetut tumput

 Villapaita eksyy tavallisen pyykin sekaan ja päätyy pesukoneeseen. Neljänkympin pesu, linkous ja kappasta vaan, koneesta putkahtaa ulos täydellinen neule - perheen lemmikkimarsulle.
Usein villan kutistustemppu on puhdas vahinko, mutta ei aina.

Ystäväni Elina vinkkasi käsityöohjeen pyykinpesukoneessa huovutetuista lapasista. Sitähän oli pakko heti kokeilla.

Lapasiin tarvitaan huopuvaa villalankaa, esimerkiksi Huopanen, ja paksut 6 mm neulepuikot. Puikoille luodaan 50 silmukkaa ja yhdistetään ne renkaaksi. Neulotaan lapaseen korkeutta oikeilla silmukoilla. Peukaloksi erotetaan kymmenen silmukkaa, johon poimitaan lisäksi viisi silmukkaa. Kun jättilapaset ovat valmiit, pannaan ne pyykkikoneeseen tavallisen 40 asteen vaatepyykin sekaan.

Jättitumput odottavat pesukoneeseen pääsyä.

 Kun pesuohjelma päättyy, kannattaa kosteat tumput venyttää heti omiin käsiin sopiviksi. Kuivaminen kestää yhden yön verran. Jos tykkää ompelusta, voi lapasten reunaan ommella sievän koristenauhan.

Tumput kutistuivat ja huopuivat pyykissä sopiviksi.

Värityskirja aikuisille

Kuvittaja Nina Chakrabartin kirja My wonderful world of fashion houkuttelee tarttumaan väriliituihin ja tusseihin. Aikuisten värityskirjaan saa hahmotella hennatatuointeja, suunnitella kuosin Marimekon mekkoon ja värittää erilaisia cowboy-saappaita. Kirjassa neuvotaan myös kuinka solmuvärjätään teepaita, askarrellaan paperiliittimistä kaulakoru tai tehdään pipoon tupsu. Mikä hauskinta, kirjan sivut ovat karheaa kierrätyspaperia, samanlaista kuin lapsuuden värityskirjoissa!

Olen jo valinnut ensimmäiset tehtäväni kirjasta. Väritän Salvatore Ferragamon suunnittelemat kengät ja piirrän hiuksettomalle mallinaiselle muhkean afrotukan. Kivaa! On harmillista, että monet lapsuuden kivat jutut jäävät, kun tulee "oikeita harrastuksia", aikatauluja ja töitä. Vaikka vapaa-aikaa on paljon, harvemmin sitä käytetään luovaan piirtelyyn tai värittelyyn. Ennemmin katsotaan vaikka televisiota.

Tässä on Marimekon mekko. Mutta missä on kuvio?

Lontoossa asuva kuvittaja Nina Chakrabarti (s. 1970) on syntynyt Kalkutassa Intiassa. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Lontoon The Royal Collage of Art - yliopistosta. My wonderful world -kirjasarjaan kuuluu muotikirjan lisäksi kolme muutakin askarteluun ja värittämiseen innostavaa kirjaa, joiden teemoina ovat muodin lisäksi kengät ja postikortit.